So, here we go. The interview I made for the Tuhma magazine.. it's in Finnish and I'm not sure if I've got time to translate it. So, if anyone has too much time on her/his hands, go on
But here, for the Finns.
Poets of the Fall
Fanit odottelevat Uudessa-Seelannissa
Jos Poets of the Fall olisi ihminen, olisi se luonteeltaan päättäväinen, järjestelmällinen ja luova tyyppi. Se laittaisi toiminnalleen tavoitteet ja aikataulun, jossa asioita pitää saavuttaa. Se ei odottelisi muiden tahojen apua toiminnalleen, vaan pestaisi avukseen parhaat ystävänsä sekä sukulaisensa. Sillä olisi riittävästi itsevarmuutta ottaa riskejä ja hitunen hannuhanhimaista onnea, jonka avulla muuntaa hyvät perusainekset herkulliseksi kokonaisuudeksi.
Syksyn (tai pudotuksen) Runoilijalla olisi luonteessaan myös ripaus realistista nöyryyttä sekä aimo annos hyvää tahtoa, joka tekisi siitä helposti pidettävän ja uskottavan, tavallisen taitavan kaverin. Sen tuotetta olisi mukava ostaa ja sitä olisi vaikea olla arvostamatta - kukapa ei osaisi arvostaa käsityöläisyyshenkeä näinä liukuhihnatuotteiden aikoina?
Kyseessä ei kuitenkaan ole ihminen, vaan kolmen hengen yhtye Helsingin maisemista. Muutaman vuoden pystyssä ollut kolmikko eli laulusolisti Marko, kitaristi Olli ja monitoimimies Captain tekivät sen, mistä varmasti suurin osa muusikonaluista haaveilee: omin avuin julkaistu menestyslevy, hittejä toisensa perään, kuulijoita lähes sadasta maasta. Maailmanlaajuiseen, joskin toistaiseksi vielä suhteelliseen pienimuotoiseen kohinaan ei löydy vähiten syytä Max Payne 2 -menestyspelistä, jonka teemabiisin bändi teki alun perin puoliksi vitsinä heitetyn idean muututtua todeksi. Marko ei kuitenkaan enää lähtisi tekemään soundtrackeja peleihin.
- Se voisi olla jo vähän leimaavaa, mies huutaa toiseen korvaani Tampereen Klubilla PA-tsekkien sopivasti alettua juuri haastattelun hetkillä. - Leffat tai telkkarisarjat, niihin tietysti voisi mielellään tehdä musiikkia.
Poets of the Fallin pölähtäminen myyntilistoille tapahtui ikäänkuin puun takaa. Siksipä intohimoisista faneista, loppuunmyydyistä keikoista ja radiossa yhtenään soivista hiteistä huolimatta löytyy myös niitä, jotka eivät tiedä bändistä muuta kuin nimen. Välillä tuskin sitäkään. Kun suomalainen musiikinkuuntelija kummastelee täällä silmät viiruina, että mikä ihmeen Poets, saattaa samaan aikaan bändin keskustelupalstalla innokas uusiseelantilainen fani tuskailla, että keikkoja sinnepäin ei varmaan kannata ihan heti odotella. Fanien innokkuus esimerkiksi bändin asian eteenpäin viemisessä ei ole jäänyt orkesterin jäseniltäkään huomiotta, eikä eroa ulkomaalaisten ja joskus kenties vähän jäyhempien kotimaisten kuulijoiden toiminnassa juurikaan huomaa.
- Hirveen paljon sitä on tapahtunut Suomessakin, ollaan huomattu. Jengi haluu viedä tätä asiaa eteenpäin, mikä on tietysti hieno asia.
Levyn jälkeisiä yllätyksiä kyseltäessä Marko nimeää suurimmaksi listamenestyksen.
- Sit kun on tapahtunut niin paljon kaikenlaista sen jälkeen, mikä on muuttanut elämää tosi paljon. Mutta se on vaan hauskaa.
Varavarjot uupuvat
Kun esikoisalbumi Signs of Life julkaistiin vuoden alussa, oli bändi tehnyt jo melkoisia uhrauksia. Marko mm. jätti päivätyönsä, myi autonsa ja muutti joksikin aikaa vanhempiensa kellariin. Levyn menestystä ei tarvitse enää jännittää, mutta kuinka miehille kävisi, jos bändi hajoaisi?
- Ei meillä kellään oo oikein mitään varavarjoa tässä tilanteessa. En usko että niin huonosti käy, mutta jos Poets of the Fall hajoais, niin lähtis kyllä oikeesti jalat alta..
Luottoa porukkaan on siis pakko olla. Marko toteaa, että bändissä kuitenkin jokaisella on oma funktionsa, että jokainen on hyvä jossain.
- Luojan kiitos, että ne jotka on jossain parempia, hoitaa juuri niitä tehtäviä ja muut antaakin niiden hoitaa hommansa. Mä oon periaatteessa se ihmismoottori, musta tää loppujen lopuksi kaikki riippuu.. ja hyvinhän mä siihen hommaan välillä väsähdän. Väsymys tulee yleensä sopivasti illalla, joka kerta melkein sama juttu. Että on ihan paskana ennen keikkaa. Sitten kun astuu lavalle, niin homma kääntyy ihan päinvastoin. Vaikka ois kuinka huonolla tuulella, niin tietää että tulee jaksamaan. Keikkafiilis on se, mikä jaksamaan. Ja kai tässä on sekin, että mitä kauemmin tätä hommaa tekee, niin sitä vähemmän siitä ottaa stressiä.
Nyt kun se kuuluisa iso pyörä on potkaistu liikkeelle ja vauhtia on renkaassa riittänyt useamman kuukauden ajan, on pakko uskaltaa jo kurkistaa hieman tulevaisuuteen. Löytyykö Poets of the Fallilta nyt halua satsata tuleviin julkaisuihin ja vaikkapa kiertueisiin enemmän kuin vaikkapa vuosi sitten?
- Luulen ja toivon että tää kasvaa tästä, niin kuin halutaankin, Marko möykkää kovaan ääneen taustamölyn ylitse korvaani, ja hetken pelkään vieväni illan pääesiintyjältä lauluäänen mennessäni.
- Ja kunhan saadaan tehdään tätä hommaa meidän ehdoilla, tehdään varmasti niin pitkälle kuin vain päästään.
Bändin ulkomaankuviot ovat olleet spekuloinnin kohteena useastikin, mutta toivottua jymyuutista ei vielä tässä vaiheessa miehestä saa irti.
- Se homma lähtee varmaan käyntiin lyhyillä kiertueilla, viikon parin rundeilla. Sellainen toimii varmaan meille aluks aika hyvin. Se vaatii paljon säätöä, mutta onneks on hyvä managementti joka hoitaa näitä asioita.
Hattu päästä ja kone kaatuu
Poets of the Fall on eräässä mielessä melko epätavallinen rockorkesteri. Bändin jäseniä ei ole nähty parrasvaloissa oikeastaan mihinkään muuhun kuin musiikkiinsa liittyen. Viinalla ei läträtä, lavalla ei sekoilla kuudensadan boforin kännissä eikä paikkoja hajoteta julkisuuden kaipuussa. Miesten naamassa ei näy lävistyksiä eikä käsivarsissa tatuointeja. Puhtoisemmasta imagosta huolimatta ei kaikki silti ole aina sujunut ilman perinteisiä rokkikommelluksia, tekevälle sattuu.
- Käsittämätöntä säätöä.. esimerkiks viime keikkamatkalla putos keikkabussista ovi, vaikka tosiaan oltiin kaikki selvinpäin! Tuli vähän kiire pitää jätkistä ja tavaroista kiinni. Onneks ei ollu ketään tyypeistä oven vieressä, mutta tavarat ja ovi meinas lähteä käsistä. Keikalla tulee kohkattua lavalla aika paljon. Oon kaatanut Kapun (Captain) tietokoneen aika monella keikalla.. tässä vähän aikaa sitten tempaisin kesken biisin hatun päästä, heitin sen taaksepäin ja onnistuin kaatamaan koneen. Kapulle tuli pikkasen kiire kesken biisin buutata ja alkaa taas soittamaan koskettimia.
Jälkeenpäin naistoimittaja miettii, kaatuiko kone fyysisesti, vai puhuttiinko tässä nimenomaan "kaatumisesta".
Yhden viinaan liittyvän tarinan Marko voi sentään kertoa:
- Ennen yhtä keikkaa jouduin ottamaan Jägermaisteria vähän niin kuin mahalääkkeenä. Jätkät virnisteli, että siinä se nyt dokaa, kun mähän en yleensä juo ollenkaan. Jatkossa voidaan sitten pyytää jekkupullo raiderissa. Mä otan snapsin ja jätkät juo loput.
Ulospäin katsottuna Poets-kolmikko vaikuttaa siis asiallisesta ja mukavalta, mutta musiikin tai minkä tahansa taiteen tekeminenhän asettaa aina ihmisen maalitauluksi kaikenmaailman kriitikoille ja rokkipoliiseille. Onko kritiikillä teille paljon merkitystä, luetteko lehtiarvosteluja ja yritättekö jollain tavalla ottaa niistä opiksenne?
- Alukshan me luettiin niitä aika paljon, lähinnä sitä lukee saadakseen vähän erilaista näkökulmaa tekemisiinsä. Kaikessa pitää kuitenkin pitää mielessä se oma juttu, että mitä mä olen tekemässä ja minkä takia. Ja ymmärtää se median kaikkien juttujen osuus ja tärkeys ja paikka tässä työssä. Hyvää kritiikkiä on tietysti kiva saada, huonompi pistää aina vähän miettimään ja vetäytymään itseensä. Että sen jutun saa asetettua omaan lokeroonsa, Marko puhuu ja katsoo koko keskustelun ajan suoraan silmiin.
- Ollaan ajateltu tää imagojuttukin niin, että hommaa tehdessä se muokkautuu itestään vähän kuin kantapään kautta. Ollaan me mietitty asioita, mutta ei me olla pakkopaitaa siitä tehty. Että mitä saa käyttää, miltä saa näyttää ja miten pitää käyttäytyä. Mä en oikeastaan pidä julkisena esiintymistä mitenkään erilaisena siitä tilanteesta, että mä oon kahdenkesken jonkun kans tekemisissä. Ihmiset on ihmisiä, ja ne toimii ihmisten lailla. Kaikki lähtee peruskunnioituksesta toista kohtaan. Kyllähän mun mielestä kaikki vaikuttaminen lähtee aina henkilötasolta. Oma elämänasenteeni on se, että pitää yrittää aina vaikuttaa positiivisesti muihin ihmisiin.
Ryhmähaleista
Keikoilla bändillä on aina näyttänyt olevan hyvä fiilis, lavalla pidetään hauskaa ja yleisöön ainakin laulutaiteilija ottaa kontaktia paljon enemmän, kuin ehkä olisi nk. pakko. Keikan jälkeen tosifanin on helppo saada nimmarit käsivarteen tai käydä jututtamassa miehiä paitakojulla. Mutta kun keikka-auto starttaa ja kotimatka alkaa, ovat artistit taas omissa maailmoissaan. Kuinka tärkeää teille on yksityisyyden säilyttäminen?
- Sillä on tosi iso merkitys, ollaan kaikki aika privaatteja ihmisiä shown ulkopuolella. Tällästä hommaa kun tekee, niin täytyy ymmärtää että vaikka se on elämäntapa, niin se on myös duuni. Pitää olla yksityisyys vastapainona, sillä tää on todella intensiivistä tää toiminta. Pitää olla omat piirit, se on tärkeetä.
Intensiivistä on myös kiertäminen samojen naamojen kanssa useita päiviä ja viikkoja peräjälkeen. Kuten useimmilla muillakin bändeillä, myös Poets of the Fallilla on pieniä rutiineja, jolla pitää välit kunnossa ja homma kasassa.
- Meil on pieni "lift" ennen keikalle menoa, se on lyhyt rutiini jolla päästään fiiliksiin. Lämpimät läheiset suhteet keikan jälkeenkin, Marko hekottaa ja lisää pienen tauon jälkeen hymyillen:
- Niinku, ryhmähalaus ei oo ollenkaan paha juttu.
Puolen tunnin huutotuokiomme alkaa olla lopuillaan, kyselen vielä huhutuista yli sadasta valmiista biisistä. Keikoilla on silti kuultu ainoastaan Signs of Lifen materiaalia sekä bonusbiisiä Maybe Tomorrow is a Better Day. Syy on yksinkertainen.
- On ollut vaan pakko treenata tietty ohjelmisto, keikka-aikataulu kun ei anna myöden sitä, että tehtäisiin julkaisemattomista biiseistä keikkaversiot valmiiksi. Ne on sellaisia biisejä, ettei ne välttämättä edes parin vuoden päästä seuraavalle levylle enää toimi. Mutta tossa tänäänkin tuli yks uus, Marko nauraa ja huitaisee reteesti kädellään kohti kuviteltua biisin syntypaikkaa, - että onhan niitä varmaan jo satakakskyt olemassa.
Tässä vaiheessa päästän selkeästi hieman malttamattoman miehen tekemään työtään, mutta käyn vielä lähtiessä tiskillä kättelemässä ja kiittämässä haastattelusta. En tohdi tuossa vaiheessa fanitella sen kummemmin, mutta myöhemmin on pakko naputella tekstiviesti.
Siinä todetaan, että Maailman Mukavimman Miehen valtikka on nyt siirtynyt aiempien vuosijen haltijoiltaan Sipe Santapukilta ja Jarkko Martikaiselta eteenpäin ansaitusti.
Teksti ja kuvat: Tiia Ö
Lähde: Tuhma (
http://www.tuhma.fi)
Rules
FAQ
Search
Chat [0]
Register
Login
But then when I clicked the link I found out that it wasn't so tuhma after all 
Thanks..
